Oikeudenmukainen kestävyyssiirtymä – tehdäänkö se oikeudenmukaisuus vai kestävyys edellä?

Mikko Mönkkönen ja Jelena Salmi

Ympäristön kolmoiskriisi – luontokato, ilmastonmuutos ja saastuminen – jatkuvat kiihtyvällä tahdilla. Nämä uhkaavat paitsi luonnonympäristöä, myös ihmisen itsensä olemassaoloa ja kulttuuriemme säilymistä. Ongelmia on pyritty ratkaisemaan erillisinä kysymyksinä pala kerrallaan, mikä on johtanut paranevaan kehitykseen joissakin yksittäisissä kysymyksissä ja paikoissa. Samalla iso, toisiinsa kytkeytyneiden ongelmien vyyhti on kuitenkin kasvanut yhä vaikeammaksi ratkaista. Nyt tiedetään, että näiden ongelmien ratkaisu vaatii isoa muutosta tavassamme toimia yhteiskuntina ja yksilöinä. Kolmoiskriisin ratkaisu edellyttääkin niin sanottua systeemistä muutosta eli kestävyyssiirtymää.

Kestävyyssiirtymä edellyttää ainakin kahden asian yhtäaikaista tapahtumista. Ensinnäkin tarvitaan kestävää kasvua, eli sellaisten toimintatapojen ja teknologioiden kehittämistä ja käyttöönottoa, jotka edistävät kestävien yhteiskuntien rakentamista. Toisaalta tarvitaan luopumista ympäristöä kuormittavista teknologioista, rakenteista, toimintatavoista ja ajattelumalleista. Tätä voidaan kutsua vihreän tai kestävän kasvun vastinpariksi, ruskeaksi hiipumiseksi.

Tämä johtaa oikeudenmukaisuuskysymykseen: miten voimme ajaa alas hyväksyttävästi ja oikeudenmukaisesti esimerkiksi sellaista elinkeinotoimintaa, joka on selvästi haitallista luonnolle ja usein myös ihmisille? Onko yhteiskunnan ylipäänsä mahdollista tavoitella samanaikaisesti oikeudenmukaisuutta ja kestävyyttä?

Oikeudenmukaisen kestävyyssiirtymän käsitteen juuret juontavat yhdysvaltalaisen ammattiyhdistysliikkeen 1980-luvulla esittämiin vaatimuksiin työntekijöiden toimeentulon takaamisesta kivihiilikaivosten sulkemisen myötä. Vaatimuksessa korostuu kaksi oikeudenmukaisuuden ulottuvuutta: jako-oikeudenmukaisuus eli hyötyjen ja haittojen jakautuminen eri ryhmien kesken ja hyvittävä oikeudenmukaisuus eli toteutuneiden haittojen huomiointi ja kompensointi.

Oikeudenmukaisuuteen liittyy kuitenkin myös muita ulottuvuuksia kuin kestävyyssiirtymästä aiheutuvien kustannusten jakautuminen ja niiden kompensointi. Tunnustava oikeudenmukaisuus tarkoittaa eri ryhmien erilaisten tarpeiden ja yhteiskunnallisten asemien tunnistamista suhteessa vaikutuksiin. Menettelytapojen oikeudenmukaisuus puolestaan viittaa osallistumisen ja vaikutusmahdollisuuksien toteutumiseen. Näin ollen oikeudenmukaisuutta olisi esimerkiksi se, että ruskean hiipumisen päätökset ja toimenpiteet pitäisi tehdä ihmisiä kuunnellen ja osallistaen.

Suomalaista metsienkäyttöä koskevassa politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa oikeudenmukaisuus redusoituu usein maanomistajan omaisuudensuojan turvaamisen vaatimukseen. Oikeudenmukaisuutta ei kuitenkaan voi toteuttaa vain yhden ryhmän näkökulmasta – tässä piilee riski kestävyyssiirtymän jäämisestä pinnalliseksi, pahimmillaan vain retoriseksi juhlapuheeksi

Oikeudenmukaisuuden kysymys on laaja kenttä hankalasti ratkaistavia kysymyksiä, ja se kattaa myös monia muita kuin maanomistajan oikeudet.

Esimerkiksi ojien kaivamista soille on tuettu valtion varoin vuosikymmenien ajan. Tällä on saatu runsaasti lisää metsäpinta-alaa ja puuntuotantoa kasvatettua merkittävästi. Hyödyt tästä ovat ensisijaisesti koituneet maanomistajille ja puuta käyttävälle teollisuudelle. Toki tämän toiminnan verotulot ovat hyödyttäneet laajasti suomalaisia. Haitat soiden ojittamisesta – vesistöjen pilaantuminen latvapuroista rannikkovesiin saakka, suoluonnon köyhtyminen ja ojitettujen metsien ilmastopäästöt – ovat langenneet nykyisten ja tulevien ihmissukupolvien kannettavaksi. Kolmoiskriisin ratkaisu ajaa meitä nyt ennallistamaan soita, palauttamaan niiden vesitalous ja monimuotoisuus sekä estämään päästöt ilmastoon ja vesistöihin. Oikeudenmukaisuuden nimissä voi kysyä, kenen tulee maksaa ennallistamisen viulut: veronmaksajien, teollisuuden vai maanomistajan?

Monilajinen oikeudenmukaisuus laajentaa huomion ekologisten suhteiden kokonaisuuteen, joka ylläpitää elämää. Monilajisen oikeudenmukaisuuden viitekehyksessä ihmisen ja ympäristön hyvinvointi eivät näyttäydy toisistaan erillisinä tavoitteina. Monilajisen – tai ekosysteemisen – oikeudenmukaisuuden edistämiseksi olennaista on kokonaisuuksien hahmottaminen ja keskinäisriippuvuuksien tunnistaminen. On ymmärrettävä, että se, mitä teemme ympäristöllemme, teemme myös itsellemme – hyvässä ja pahassa. Mikäli ihmistoiminta, vaikkapa soiden ojitus, heikentää jonkin ekosysteemin toimintaa, se ei enää pysty tarjoamaan samanlaisia mahdollisuuksia ihmisille ja muille lajeille.

Sosiaalisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden ensisijaisuutta perusteltaessa ääneen lausumaton oletus on, että elämme nyt oikeudenmukaisuuden maailmassa, jota siirtymä uhkaa, ja siksi meidän tulee nostaa oikeudenmukaisuus siirtymän ensisijaiseksi tavoitteeksi. Jos oletettu oikeudenmukainen tilanne huononee, siirtymä käy mahdottomaksi, koska ihmiset yksinkertaisesti eivät ole sellaiseen muutokseen valmiita, halukkaita tai aktiivisia. Oikeudenmukaisuus nähdään tällöin kestävyyssiirtymän eettisenä ja käytännöllisenä ehtona tai edellytyksenä.

Entä jos siirtymä tuleekin lisäämään oikeudenmukaisuutta esimerkiksi sen kautta, että tällä hetkellä marginaalissa olevat ihmiset saavat äänensä kuuluviin siirtymässä tai että tulevien sukupolvien ja muunlajisten oikeus hyvinvointiin nousee pinnalle? Kestävyyssiirtymän voikin nähdä myös mahdollisuutena avata ja määritellä oikeudenmukaisuutta uudelleen ja puuttua jo olemassa oleviin epäoikeudenmukaisuuksiin. Ketä oikeudenmukaisuus koskee? Ketä sen pitäisi koskea? Kestävyyssiirtymä onkin eräänlainen pysähtyminen, joka mahdollistaa nykytilanteen diagnoosin – eriarvoistavien ja ympäristön kannalta vahingollisten rakenteiden tunnistamisen – ja oikeudenmukaisuuden subjektin uudelleen määrittelyn planetaariset rajat huomioiden.

Kestävyyssiirtymä edellyttää laajennettua käsitystä oikeudenmukaisuudesta

Olemme nyt tilanteessa, missä ihmisen toiminta uhkaa muuttaa luonnonjärjestelmien toimintaa dramaattisilla ja mahdollisesti peruuttamattomilla tavoilla. Sosiaalisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden painottaminen voi hidastaa siirtymää merkittävästi. Tähän meillä taas ei olisi aikaa, kun esimerkiksi tehokkaisiin toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi siedettävälle tasolle olisi pitänyt ryhtyä jo eilen. Siksi ensisijaista tulisi olla kestävyyssiirtymän tekeminen, minkä ohessa tavoitellaan mahdollisimman oikeudenmukaista tapaa tehdä se ottaen huomioon kaikki oikeudenmukaisuuden osa-alueet. Tämän lähestymistavan mukaan meidän tulee priorisoida ekosysteeminen ymmärrys oikeudenmukaisuudesta.  Liian kapea oikeudenmukaisuuskäsitys edellä meneminen sitä vastoin tarkoittaisi, että asettaisimme yhteiskuntiemmekin tukena olevien luonnonjärjestelmien toiminnan riskin alaiseksi.  

Oikeudenmukaisuudella on kestävyyssiirtymässä elintärkeä rooli. Yhtäältä sen voi nähdä siirtymän eettisenä ja käytännöllisenä edellytyksenä, joka edesauttaa osallisuuden kokemuksen säilymistä – tai muotoutumista, toimijasta riippuen.

Toiseksi oikeudenmukaisuus viittaa saavutettujen valta-asemien ja etujen tunnistamiseen ja keskustelun kohteeksi nostamiseen. Tässä on kuitenkin muistettava eräänlainen historiallinen empatia eli kyky ymmärtää rakenteiden ja toimintatapojen merkitystä siinä historiallisessa kontekstissa, jossa ne on luotu samalla, kun puntaroidaan niiden kestävyyttä nyt ja tulevaisuudessa. Mitä haluamme säilyttää? Mistä voimme luopua?

Kolmanneksi oikeudenmukaisuus herättää pohtimaan vastuutamme hiljaisia toimijoita kohtaan: raakut, suoperhoset, syntymättömät ihmissukupolvet. Heidän edunvalvojiaan olemme lopulta me kaikki. Joillakin meistä ihmisistä valtaa – ja siten myös vastuuta – on kuitenkin enemmän kuin toisilla. Vaikka meillä ihmislajina on jaettu vastuu muusta luonnosta, yhteiskunnallisina toimijoina olemme epätasa-arvoisia. Tämän tosiasian tunnustaminen on sekin oikeudenmukaista.

Konkreettisten toimenpiteiden suunnittelu paikallisessa kontekstissa edellyttää yhteiskunnan diagnoosia. Kun kolmoiskriisi ymmärretään syvempänä historiallisena, yhteiskunnallisena, kulttuurisena ja valtasuhteisiin liittyvänä kriisinä, myös ratkaisumallit näyttäytyvät erilaisina kuin yksittäiset teknologiset innovaatiot. Systeeminen muutos edellyttää systeemistä ymmärrystä.